Olin kävelyllä, kun eräs elämäni ihanimmista, mutta myös surullisimmista hetkistä sai alkunsa. Hyppelehdin kivikoiden yli erään järven lähellä, kun yhtäkkiä vierestäni lähti lentoon jokin lintu. Huomasin sen vaappuvan pahasti ja lintu loiskahti suoraan veteen. Ryntäsin perään ja sain pelastettua räpiköivän linnun vedestä. Onneksi järvi oli matala, joten ei tarvinnut uida vaatteet päällä :) .

Tässä vaiheessa huomasin, että tämähän oli variksenpoikanen. Muistin lukeneeni, että varikset lähtevät lentokyvyttöminä pesästä, ja emo vartioi ja ruokki niitä vielä. Mutta tämän poikasen emoa ei näkynyt missään. Pian löysin variksen siivet ja jalat järven rannalta. Emo saattoi olla kuollut! En ollut varma, mitä tehdä, joten jätin variksen kuivumaan ja ryntäsin kotiin.

Tulin pian takaisin matopurkin kera. En viitsinyt syöttää varista, mutta jätin madot sen lähelle. Varislinnuilla ei ole synnynnäistä pelkoa ihmistä kohtaan, vaan ne oppivat sen vanhemmiltaan. Tämä poikanen tuntui tulevan toimeen kanssani, ja jopa availi suutaan syöttämistä varten.

Jäin hetkeksi seuraamaan variksen reaktioita matoihin, mutta ei se niitä syönyt. Epäilykseni emon kuolemasta kasvoivat ajan myötä.

Lopulta jätin poikasen löytöpaikkaan ja lähdin takaisin kotiin. Villieläimiä ei saa ottaa omaan huostaansa, joten tiesin etten voinut tehdä asialle mitään. Kun kävin samalla paikalla illemmalla, varis oli poissa. Se oli saattanut löytää hyvän turvapaikan tai sen emo oli ollut sittenkin elossa ja hakenut poikasen turvaan, mutta oli luultavinta, että varis oli kuollut. Toivon tietysti vieläkin parasta, vaikka en ole nähnyt koko lintua pariin päivään. Ehkä se on vain hyvä merkki.